fbpx
  • CoronaCabaree

    Tämä tarina on tosi. Se on tarina, joka elää yhä edelleen. Kerron tarinassa kaiken siitä, mitä CoronaCabaree – tukikonsertti tapahtuma-alan toimijoille on pitänyt sisällään. Kerron tarinani kielikuvien kautta, jotta tapahtumassa esiintyvien henkilöiden yksityisyys pysyy turvattuna. Sukella mukaan ja pidä hatusta kiinni: nyt mennään!

    Nämä ajat eivät ole olleet helppoja yrittäjille. Erityisesti meillä tapahtuma-alan toimijoilla tämän kriisin vaikutukset ovat olleet mittavia. Kaikkien tapahtuma-alalla työskennelleiden tulot tippuivat sormia napauttamalla nollaan.

    Olen esiintyjä. Aloitin jo varhain lapsuudessani itse tekemään omia näytelmiäni, jotta pääsin esiintymään. Omasta mielestäni on aina ollut selvää, että jos jotain haluaa tehdä ei pidä odotella, että joku muu mahdollistaa sen sinulle, vaan on rohkeasti tartuttava itse lapioon ja alettava kaivamaan.
    Samoista syistä olen luonut tapahtuma-alan verkoston ja yhteismarkkinointipalvelu Evenderin.
    Kun koronakriisi iski totesin, että nyt on tehtävä jotain ja niinpä laitoin alulle idean esiintyvientaiteilijoiden yhteisestä virtuaalitapahtumasta, jolle annoin nimeksi CoronaCabaree. Kerron teille nyt tarinani matkan muodossa.

    ”Laivamatkan” suunnittelu alkoi ja koska toista sataa työttömäksi jäänyttä taiteilijaa ilmoitti halukkuudestaan lähteä sen kyytiin, lähdin kysymään apua tahoilta, jotka voisivat mahdollistaa matkanjärjestämisen.

    Heti ensimmäiseksi käännyin yleishyödyllisten tahojen puoleen, josta minut ajettiin matkoihini. Syyksi sille he kertoivat järjestävänsä matkan, jossa mukana ainoastaan koko kansan tuntemat tekijät. Siis maamme suurituloisimmat “kansipojat”. Toivottivat onnea sekä menestystä ja sulkivat ovensa.

    Pari päivää tästä kävin puhumassa tapahtuma-alan tilanteesta erään pienemmän kanavan uutislähetyksessä ja sen päätteeksi päätin kokeilla, jospa juuri avatut Business Finlandin tuet olisi mahdollista saada matkan mahdollistamiseksi. Tämän jälkeen aloin heittelemään verkkoja vesille saadakseni tarkempia lukuja matkabudjettiin.

    9.4.2020 sähköpostissani odotti myönteinen päätös: laivaa oli mahdollista alkaa varustamaan ja päätös matkanteosta voitiin tehdä.

    Tuki saatiin
    Olen elämässäni ohjannut useita pieniä matkoja, joissa olen ollut kapteenina, mutta koskaan en ollut vielä ajanut näin suurta alusta. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka paljon näin suuren matkan kustannukset ovat. Olin kirjannut matkasuunnitelmaan, että matkaa tultaisiin tekemään niin kauan, ennen kuin kymmenen juhlaa olisi saatu pidettyä, ja koska tuki oli siihen myönnetty, se tulisi myös toteuttaa.

    Soitin “perämieheksi” ilmoittautuneelle ihmiselle, ja kerroin, että tuki on saatu, mutta nyt pitäisi selvittää millaisilla kustannuksilla saamme sen toteutettua.
    Perämies yritti epätoivoisesti saada minun päätäni kääntymään: “Eikö me voida ottaa lisää miehistöä?”
    Minä: “Emme voi, koska jos niin teemme, koko summa tulee menemään pelkästään miehistön kustannuksiin. Meidän pitää pystyä maksamaan myös kansipojille. Mitä sinä haluat tästä sinun työstäsi saada palkkiota?”
    Perämies: “Katsotaan sitä sitten kun pystytään. Nyt meidän on saatava laiva vesille!”
    Ja niin me jatkettiin kahdestaan tämän järkyttävän suuren laivan lastaamista. Perämies löysi meille yhden vapaaehtoisten avustajan, joka opiskeli laivan rakennusta ja matkan tekoa. Hän lähti mukaan halukkuudesta oppia.

    Kaikki ei ollut sitä miltä näyttää
    Matkan järjestämiseksi myönnetyn tuen suuruus oli 100 000€, mutta siitä vain 70% maksettiin ennakkoon. Lopulle 30% oli haettava lainaa pankilta. Lisäksi oli oltava 25 tuhatta euroa omaa rahaa matkantekoon tai muutoin tuen ehto ei täyttyisi.
    Sain mukaan yhden rohkean “matruusin”, joka lähti etsimään meille rahoitusta, jolla tuo palikka olisi mahdollista paikata. Hän lähti mukaan siitä periaatteesta, että saisi osuutensa ainoastaan, mikäli tulisi aarre mukanaan takaisin.
    Samaan aikaan kävelin hattukourassa pankkiirin luokse siinä toivossa, että tuo aukko saataisi väliaikaisesti paikattua.

    Mitä tapahtui
    Business Finlandin rahoitukset olivat aiheuttaneet järjettömän mediamylläkän. Maamme tunnetuimmat toimijat, jotka olivat olleet tuen saajien joukossa, alkoivat saamaan tappouhkauksia. Vanha perämieheni lähetteli minulle viestejä huolissaan ja kehoitti palauttamaan lainan. Vastasin hänelle, etten voi antaa matkan tyssätä siihen, että ihmiset ovat kateellisia. Jatkoin matkamme valmistelua kaikesta huolimatta.

    Syntyneen kohun seurauksena kaikki rahoittajat olivat huolissaan: pankkiiri vaati Finnveralta takauksen. Syntyneen polemiikin vuoksi kummallekaan taholle ei riittänyt 100 000€ suuruisen avustuksen myöntävä päätös. Takausta ei saatu, lainaa ei myönnetty. Meidät jätettiin yksin.

    Matkalle oli ilmoittautunut toista sataa työnsä menettänyttä henkilöä, eikä heistä kukaan tulisi saamaan yhtään mitään, jos pysäyttäisin projektin siihen. En voinut jättää ihmisiä pulaan, vaikka tiesin, että matkan järjestäminen oli minulle suuri henkilökohtainen riski. Kaikesta huolimatta päätin siis jatkaa sinnikkäästi eteenpäin.

    Halusin auttaa Cabareen avulla nimenomaan niitä matkustajia, joita ei ole palkattuna luksusjahtien miehistöön. Siten tuki menisi niille, jotka sitä eniten tarvitsee.

    Lähdin lähestymään eri jakelijoita, matkamme saattamiseksi vesille ja minulle vastattiin:
    “Keitä teillä siellä kyydissä on? Vai ei ole isoja nimiä. No siinä tapauksessa emme lähde”.

    Olin päässyt kohtaamaan ja näkemään sankan joukon mielettömän lahjakkaita kansipoikia, jotka olivat kaikki rautaisia ammattilaisia omassa osaamisessaan. Minä en voinut kääntää heille selkääni:
    “Me keksitään keinot selvitä tästä!”

    Katsaus matkansuunnitteluvaiheeseen
    Halusin että tukea tulisi saamaan mahdollisimman monta työnsä menettänyttä merimiestä sekä kansipoikaa. Olen myös itse yksittäinen pieni merenkävijä ja ymmärrän miten isossa arvossa, on jo pelkästään se, että kertoo maailmalle olevansa kriisistä huolimatta olemassa. Sen vuoksi halusin, että mukaan pääsee kaikki halukkaat, jotka ovat alan ammattilaisia. En halunnut rajata ketään pois.

    Jo matkan järjestämisen alkutaipaleella jokaiselta mukaan ilmoittautujalta oli pyydetty allekirjoitus osallistujalistaan “ymmärrän olevani vastuussa oman osuuteni sisällöntuotannosta”.

    Kaikki olivat allekirjoittaneet tämän kohdan. Kenellekään ei oltu luvattu vielä mitään, koska emme olleet koskaan aiemmin tehnyt vastaavaa. Minulla oli työparinani edelleen vain yksi perämies sekä oppipoika, sillä en uskaltanut ottaa enempää ihmisiä, ennen kuin tiedän paljonko, matkan toteutus tulee maksamaan.

    Koko matkan tarkoitusperä oli alusta saakka tehdä yhdessä yhteinen matka, jotta me selviäisimme kriisin yli yhdessä. Olin aktiivisesti hakenut miehistöön jäseniä alusta saakka, mutta vain perämies oli ilmoittautunut hommiin. Kansipoikia oli tarjolla riittämiin, mutta kukaan ei ollut halukas tekemään töitä sen eteen, että laiva saataisiin vesille.

    Rahoituksen turvin pystyttäisiin mahdollistamaan laivan lastaaminen ja sen vesille vieminen, mutta koska osa rahasta puuttui kassasta, ei ollut mitään takeita siitä, tuleeko siitä riittämään erillisiä palkkioita kansipojille jaettavaksi vai ei.
    Sen vuoksi minun oli pakko tehdä sydäntä riipaiseva päätös: kansipojat saavat joka ikinen satamani omasta lompakosta kustantamat vuodenmittaiset PRO -jäsenyydet, vaikka satamani on yhtä lailla kriisissä kuin muutkin, eikä avustuksesta tulisi jäämään euroakaan sataman kassaan. Se oli kuitenkin vähintä, mitä pystyin antamaan. Sataman jäsenyys tukee kaikkien toimijoiden toimintaa kokonaisen vuoden ajan, eikä pelkästään yhden tapahtuman verran. Sillä edellytyksellä, että satamaa ei jouduta sulkemaan matkan päätteeksi.

    Lisäksi kansipojat tulisivat saamaan kaiken matkanaikana syntyneen materiaalin itselleen. Se jos jokin oli jo sellainen etu, mitä ei yleensä koskaan merillä saa. Tämän lisäksi matkanjärjestäjä lupasi maksaa asian mukaiset maksut, jonka kautta ainakin kaikki meriliittojen jäsenyydet omaava saisi joitain korvauksia.
    Tämän lisäksi järjestäisimme juhlistamme avoimet ja loisimme mahdollisuuden, jonka avulla juhlien osallistujat voisivat tukea kaikkia kansipoikia taloudellisesti.

    Kaikille kansipojille, jotka kohtasin kasvotusten kerroin, että kaikki raha mitä on, tullaan myös käyttämään, mutta koska kaikki palikat eivät ole vielä paikoillaan, minä en pysty tässä vaiheessa muuta lupaamaan kuin sen mitä on. Mikäli kaikki menisi hyvin, me voimme lisäksi maksaa pohjapalkkioita, mutta sitä en pystynyt lupaamaan vielä siinä vaiheessa, kun kaikki oli auki. Kaikki, jotka olivat tulleet paikalle, olivat näistä suuresti kiitollisia, sillä ymmärsivät, että teemme parhaamme tukeaksemme heidän toimintaansa.

    Niille, joilla ei ollut varusteita omasta takaa, kustansimme niiden hankinnan. Pidimme kolmen päivän intensiivisen varustelusession ja sen yhteydessä sopimukset allekirjoitettiin kaikkien paikalle saapuneiden kanssa. Se osa ihmisistä, joiden kanssa oli sovittu valmiiden materiaalien toimittamisesta laivaamme, odotti sopimuksia edelleen. Pitkän viikon jälkeen silmät ristissä vappuaaton iltana lähetin kaikille sopimukset, jotta ihmisten ei tarvitsisi odottaa, ja jotta saisin vihdoin ja viimein pitkän viikon jälkeen levätä töistä edes hetken.

    Myrskyn silmässä
    Maanantaina sähköpostissani odotti pommi! Ihmiset olivat käsittäneet asiat kukin omilla tavoillaan. Minua alettiin syyttämään kansimiehien riistämisestä, internetissä avoinna ollutta osallistujalistaa oli alettu käymään systemaattisesti läpi – ihmisille kirjoiteltiin viestejä selkäni takana, joissa ilmoitettiin, että minä yritän riistää artisteja. Sähköpostiini tulvi viestejä yksityishenkilöistä aina eri liittojen asianajajia myöten. Olin shokissa!

    Olin tehnyt päätöksen tukea toimijoita, joita kukaan muu taho ei suostunut tukemaan. Olin itsekin yksi heistä: yksittäinen pieni kansimies, joka otti suuren riskin auttaakseen muita – antoi omastaan muille siitäkin huolimatta, että se tiesi omalle yritykselle rahallista menetystä ja yhtäkkiä minua syytettiin ihmisten riistämisestä. Se oli täysin käsittämätöntä. Oli aloitettava kriisiviestintä.

    Vain muutaman päivän päästä perämies yritti kysellä mukaan lisää erilaisia kansipoikia. Hän ei ole satamani työntekijä, hän oli tullut mukaan tämän laivan rakentamiseen puhtaasta sydämestä. Hän ei tiennyt miten asioista tulisi kansipojille viestiä. Hän yritti parhaansa, sillä hän yritti keventää minun työtaakkaani. Siitä syntyi kuitenkin sellainen väärinymmärrysten ketju, joka räjäytti koko pakan:
    eräs kansipoika, joka ei ollut ottanut selvää kaikista tuotantoon liittyvistä faktoista haukkui koko projektin sekä yritykseni toiminnan julkisesti Facebook ryhmässä, jossa mukana on tänä päivänä noin 15 tuhatta ihmistä, ja jonka julkaisut ovat avoimesti luettavissa koko sosiaaliselle medialle.


    “Sain viestin taiteilijoille suunnatussa konsertissa ei makseta palkkaa esiintyjillez
    Saatu 100 000 menee järjestäjille ja pienyritykselle tuotannossa.”

    Alkoi järkyttävä tappelu siitä, kuka matkanteossa tulee saamaan minkäkin suuruisia summia. Ihmiset huusivat kuorossa, “MIKSI KAPTEENILLE JA PERÄMIEHELLE MAKSETAAN PALKKAA?” 
    He etsivät kaiken mahdollisen tiedon satamani toiminnasta ja alkoivat jakaa julkisesti vääristeltyjä tietoja faktoina. Jokainen huusi kuorossa vaatien, milloin mitäkin asiaa. Huutajien silmissä kiilsi kullalla lastattu laiva, vaikka totuus oli, että laivan seinät alkoivat vasta olemaan joten kuten paikoillaan.

    Huutajien silmissä kiilsi kullalla lastattu laiva, vaikka totuus oli, että laivan seinät alkoivat vasta olemaan joten kuten paikoillaan.

    En halunnut olla kuin “isot pomot”. En yksinkertaisesti usko siihen, että vaikeneminen tuo mitään hyvää. Osa ihmisistä oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt olla puuttumatta keskusteluun, jotta olisin siten säilyttänyt arvokkuuteni.

    Tässä kohtaa voin kertoa, että minä en usko tämän ihmiskunnan luomiin arvojärjestyksiin, en ole koskaan uskonut. Minä en tee tätä työtä pönkittääkseni egoani: minä teen tätä siitä syystä, että uskon, että tekemällä hyvää, tästä maailmasta voi aidosti tulla parempi paikka. Minä uskon siihen, että valo lisää valoa ja pimeys lisää pimeyttä.

    Minä uskon siihen, että valo lisää valoa ja pimeys lisää pimeyttä

    Ennen kuin koko Koronakriisi alkoi, tiesin, että jotain isoa ja mullistavaa on tulossa. Olen vakuuttunut siitä, että uudessa ajassa tarvitaan uudenlaisia tapoja toimia ja siitä syystä uskon siihen, että tämä kaikki tapahtui: ihmiskunta tarvitsi suuren ravistelun, jotta ymmärtäisimme, että muutos on tapahduttava.

    Sitä kautta, että aktiivisesti kommentoin ja puutuin vallalla olevaan keskusteluun, sain toki osittain lisää kuraa niskaan, mutta ne, jotka oikeasti olivat keskustelussa mukana hoksottimet kohdillaan ja terveessä mielentilassa perääntyivät: aloin saamaan anteeksipyyntöjä, kiitos viestejä ja tsemppauksia.

    Sen sijaan myrskyn aloittanut kansimies alkoi saamaan suorastaan tulvien pelkkää ilkeilypostia inboksiinsa.

    Hän ymmärsi itsekin tehneensä nyt aikamoisen virhesiirron ja yritti korjata tapahtunutta ilmoittautumalla uudelleen mukaan miehistööni.

    Siinä kohtaa otin puhelimen käteen ja soitin myrskyn aloittaneelle kansipojalle. Hän kerto postilaatikkonsa tulvivan kamalia viestejä. Keskustelimme mistä oli ollut kysymys ja selvensin hänelle faktat mitkä koskivat matkaamme. Tuli ilmi, ettei hän tiennyt kaikkia faktoja siitä, mitä kansipojille oli todellisuudessa tarjolla.
    Kuitenkaan myrskyn aloitusta hän ei tohtinut vielä siinä vaiheessa poistaa, koska pelkäsi siitä aiheutuvan vain uusi myrsky tilalle.

    Muutaman päivän pohtimisen seurauksena hän lopulta perääntyi ja poisti alkuperäisen postauksen, jonka tilalle teki uuden aloitteen.

    “CoronaCabaree sai aikaan 662 viestiä lisää ja on ollut siten aika suosittu aihe. Aion poistaa alkuperäisen postauksen itse. Tämä siksi, että tapahtumissa on 120 artistia ja tämä asiallinen keskustelu (paskamyrsky) haittaa varmasti heitä. Ja sitä en halua. Itse en mene mukaan. Toivotan hyvää keikkaa kaikille artisteille.”

    Lupasin antaa tarvittaessa hänelle täyden tukeni auttaakseni häntä myrskystä selviämiseen, mutta hän ei ollut halukas ottamaan apuani vastaan. Hän teki kuitenkin uuden postauksen
    Somevihan aloittaneen kansimiehen postaus poistettiin lopulta hänen itsensä toimesta, mutta valitettavasti sattunutta vahinkoa ei pystytty enää korjaamaan. Ihmisiä tuntuu aina vaan kiinnostavan paljon enemmän kaikki negatiivinen positiivisten uutisten sijaan. Kaikilla ei yhä edelleen ole olemassa tietoa siitä, mistä todellisuudessa oli kyse.

    Samaan aikaan jouduin istumaan palaverissa eri liittojen asianajajien kanssa. Minä kerroin heille mistä on kyse ja rehellisesti kertoen: itkin.
    “Minä olen yksittäinen pieni kansimies, joka on hypännyt kapteenin paikalle auttaakseen muita kansimiehiä tässä tilanteessa ja minua syytetään toimijoiden riistosta.”
    Kaikki puhelussa mukana olleet tahot olivat niin häpeissään, että eivät osa edes kehdanneet pyytää anteeksi. Paitsi yksi: hän oli liiton asiamies, joka ei kuunnellut sanaakaan mitä meidän tuotantomme puolesta hänelle kerrottiin. Hän väitti, ettei meillä ollut luvat kunnossa, vaikka lupa-asiat oli juuri neuvoteltu ja asian todisti lupa-asioiden myöntänyt taho itse verkkoneuvottelussa. Kyseinen henkilö ei ottanut mitään näistä kommenteista vastaan.
    Minä sanoin hänelle: “Me teemme tukimatkaa, jossa hyväntekeväisyyskohteena ovat kansimiehet itse. Ymmärrätkö sinä, että laittamalla kapuloita rattaisiin, sinä estät sen, että me emme voi auttaa näitä pulassa olevia kansimiehiä, koska joudumme rajaamaan heidät ulos?”

    Hän jatkoi huutamista lupamaksuista aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kyseinen ihminen osoitti keskustelussa ajavansa ainoastaan liiton maksujen suorittamista, mutta ei kansimiesten asemaa. Vielä tämän keskustelun jälkeen hän jatkoi viestittelyä sähköpostilla viikon ajan tästä eteenpäin, joissa hän kirjallisesti uhkasi sabotoida koko projektin. Ennen pahimman myrskyn alkamista olin saanut laivaani uuden merimiehen, joka tuli auttamaan minua laivan ohjaamisessa, myös hän oli itse yksi kansimiehistä. Hän jatkoi keskustelua liitonasiamiehen kanssa, sillä minun voimani alkoivat olemaan tässä kohtaa huvenneet:

    Asiamiehen vastaus ylläolevaan viestiin:

    Samaan aikaan yksityiselämässäni alkoi kuohumaan. Olen tämän kevään ajan toiminut kahden sijoituslapsen äitinä yksin perheen ainoana aikuisena. Koronakriisin seurauksena opetin kaksi lasta kotona tämän valtavan työmaan lisäksi. Minulla on lisäksi omia eläimiä, ja juuri ennen kuin myrsky alkoi yksi heistä – kaikkein rakkain minulle – kuoli. Samaan aikaan ovesta astui sisään sijoituslasten kissat, jotka olivat tulleet kiusatuiksi hoitopaikassaan. Sijoituskissat pistivät koko asunnon sekaisin ja ihminen kenen puolesta hoidan koko hänen elämänsä sillä välin, kun hän ei siihen pysty, alkoi lähettämään minulle tappouhkauksia. Olin keskellä painajaista.

    Laiva lähti liikkeelle satamastaan myrskystä huolimatta
    Kyydistä hyppäsivät pois ne kaikki, jotka olivat vääristä syistä sinne kivunneet. Sen sijaan tilalle alkoi tulemaan niitä ihmisiä, joilla oli sydän paikallaan.

    Kaikesta myrskystä huolimatta, koko matkan ajan olen uskonut siihen, että tulemme saavuttamaan sataman ehjinä, mutta toisinaan on kylmä tuuli paiskannut minutkin kantea vasten.

    Siitä saakka, kun laitoin aloitteen Cabareellemme 14.3 olen yrittänyt tavoittaa median edustajia kirjoittamaan matkastamme, siinä onnistumatta. Emme ole saaneet niin sponsoreita kuin mediahuomiotakaan. Olemme jääneet pärjäämään omillamme. Kerta toisensa jälkeen matruusi on palannut luokseni tyhjin käsin. Aarretta ei ole löydetty edelleenkään.

    Niinä hetkinä, kun olen maannut maassa ja huutanut voimattomana, on miehistöni nostanut minut ylös: ”Tartu käteen Emma, sä et ole täällä yksin”.

    Laiva seilaa edelleen vaarallisilla vesillä
    Aallokoista huolimatta, meidän laivassamme myös juhlitaan säännöllisin väliajoin: niihin hetkiin mahtuu iloa, naurua ja onnen sekä liikutuksen kyyneleitä.

    Sitten taas jatketaan aallokkoista matkaamista eteenpäin ja pidetään ohjaksista kiinni.

    Olen tehnyt töitä aamusta yöhön, vaikka tiedän, etten tule saamaan niistä työtunneista korvausta yhtään enempää. Olen tehnyt monta kuukautta hommia sivuuttaen oman terveyteni, saadakseni tämän laivan ehjänä satamaan.

    Viikko toisensa jälkeen olemme etsineet kumppaneita tukemaan projektiamme taloudellisesti, jotta koko 100t euron avustus saataisiin käyttöön, tuloksetta.

    Viikko toisensa jälkeen olemme yrittäneet saada valtavirtamediaa kiinnostumaan meistä, tuloksetta.

    Yhä edelleen tilanne tapahtuma-alan yrittäjillä on seuraava:

    – Taiteilija-apurahoja on jaettu hyvin pienelle osalle kaikista hakijoista. Vastauksena päätöksiin on saatu seuraavaa “Hakemuksia tuli paljon suhteessa määrärahaan.”

    – Liitot ei ole maksanut suurimmalle osalle taiteilijoista työttömyysturvaa, vaikka jäsenet ovat maksaneet liiton jäsenmaksuja vuosia. Osa kymmeniä vuosia.

    – Valtio pakottaa ihmiset myymään omaisuutensa kesken kriisiajan, myöntääkseen toimeentulotukea.

    – Yrityksiä pakko velkaannutetaan, tosin kaikille ei silti myönnetä lainaa. Perustuloa ei ole edelleenkään

     

    Maata näkyvissä
    Horisontissa on alkanut siintämään pieni pala maata. Vielä on kuitenkin matka-aikaa jäljellä kuukausi, mutta voimamme ovat loppuneet: kaikki on yritetty, eikä apua matkan tekoon olla saatu.

    On siis vain hyväksyttävä, että palkkiot tulevat jäämään pieniksi ja kaikkea avustusta ei pystytä täten hyödyntämään. Kansimiehet saavat mitä heille pystytään antamaan, kapteenina saan siitä huudot niskaani ja satamani, jonka jäsenyyksiä on kansimiehille annettu, on vaarassa sulkeutua.

    Kaikesta tästä huolimatta, en pysty sanoin kuvailemaan sitä kiitollisuuden määrää, jota sydämessäni tunnen näitä kanssamatkaajia kohtaan. Tämä matka on useamman ikuisen ystävyyden alku.

    Rakkaudella ja suurella sydämellä
    Emma Jäntti, Coronalaivan kapteeni

    Lisäys kirjoitukseen 1.6.2020
    Minulta on kyselty, miten laivan rakentaminen on voinut maksaa niin paljon. Olen kuitenkin saanut vertailevia tarjouksia kilpailutuksen aikana, jonka kautta pystyn kertomaan, että kukaan muu taho, ei olisi tehnyt laivan rakennusta näin alhaisilla kustannuksilla mitä me sen teimme. Kilpailijoiden tarjouksissa kaikki raha olisi mennyt pelkkään rakennukseen, eikä kansipojille olisi tarjottu mitään. Kapteenina minä tein kaikkeni kansipoikein hyväksi mitä pystyin: rakensin heille aluksen, johon keräsin kaikki, jotka olivat jätetty hukkumaan. Jos tuo puuttuva 30% saataisi paikattua, saisi jokainen laivan rakennukseen osallistunut taho sellaisen korvauksen jonka todellisuudessa ansaitsee ja lisäksi kansipoikien palkkiot olisivat huomattavasti suurempia, mitä tällä hetkellä heille on pystytty antamaan.